Viikonloppuna mökin pihan haravoinnin ja kevään merkkien tarkastelun lomassa kuuntelin tietysti myös radiota. Sieltä tuli näitä Kesämökin gramofoni-tyyppisiä ohjelmia, ja korvaani sattui Laila Kinnusen ikivanha ja tuttu "Soittajapoika".
http://www.youtube.com/watch?v=JlE6x2rOh8s
Jostakin syystä rupesin kuuntelemaan tarkemmin ja olin havaitsevani jotain tuttua sävyä kappaleessa ja silloin sain mielestäni alynväläyksen, tämän laulun tekstihän on hyvin samantyyppinen kuin Oskar Merikannon "Kylän tiellä", jossa katusoittajat kulkee ja yksi heistä miettii sitä, että on tullut jätetyksi. Mutta sävy "Soittajapojassa" on positiivisempi: vähät siitä, jos yksi jätti, toinen yhtä nätti on helppo valloittaa.
Kuitenkin, utelias kun olen, niin rupesin selvittelemään, olisko näillä sanoituksilla yhteistä alkuperää. No, eihän niillä ollut, "Soittajapoika" on venäläinen kansansävelmä, kun "Kylän tiellä" perustuu Unkarin kansallisrunoilija Sandor Petöfin tekstiin, joka on käännetty ensin ruotsiksi, ja sitten sen on suomeksi kääntänyt Kansallisteatterin näyttelijä Jussi Snellman, joka oli muuten Sibeliuksen vävy.
Miksi nyt kirjoitan tämmöistä blogia, kun ei mitään yhteyttä lauluilla ollut? No siksi, että tuo Petöfi olikin koodisana seuraavaan askeleeseen. Samaan Petöfin runoon perustuu nimittäin Leevi Madetojan mieskuorolle tekemä järkyttävän upea "Kuljen soittoniekat myötä", jonka taas on suoraan unkarista kääntänyt Otto Manninen. Ja nyt tulenkin varsinaiseen pohdintaani: Miksi sama runo käännettynä ruotsin kautta suomeksi on selvästi eri sävyinen kuin suoraan suomennettu? En nyt sentään väitä, että "Kylän tiellä" on mikään optimistinen laulu tyyliin "Soittajapoika", mutta ei se mitenkään toivotonkaan ole. Osasyy on tietysti se, että Merikanto ehkä säveltäjäluonteestaan johtuen on selvästi valinnut valoisamman päähenkilön kuin Madetojan kertakaikkiaan suomalaisen laskuhumalan sävyttämä epätoivoisesti iloa tavoitteleva hyljätty ylkä. Mutta olisiko näistä kahdesta vedettävissä jotain johtopäätöksiä kansojen luonteesta? Tekeekö ruotsiksi kääntäjä samasta runosta positiivisemman käännöksen kuin suoraan suomentaja? En ole unkarintaitoinen. joten en osaa sanoa, kumpi runoista on lähempänä Petöfin alkuperäistä tekstiä, joten jätän pohteen vahvan epäilyn varaan.
*******
Ehdoton suosikkini Leevi Madetoja (1887-1947) sävelsi "Kuljen soittoniekat myötä" vuonna 1924 käsittääkseni Ylioppilaskunnan Laulajille. Runo sinänsä on jo riittävän katkera tilitys, mutta Madetojan sävelet säkeistöjen "junnaavine" bassoalkuineen on lisännyt suomalaisen synkkyyden ihan omiin sfääreihinsä. Joka on lukenut Madetojan elämäkertaa, tajuaa, että säveltäjän on täytynyt tuntea syvän omakohtaisesti laulun tunnelman, sehän on suoraan kuin hänen elämästään, jossa sävelletään tunnelmallisia ja iloisiakin lauluja huolimatta sekasorrosta: pullo on tuttu ja kolmiodraama Eino Leino-L.Onerva-Madetoja painaa traagisen leimansa. Syvällä kulkee laulu, niinkuin elämäkin!
***
"Kuljen soittoniekat myötä" kuului Mieskuoroliiton mestarimerkkiohjelmistoon vuodesta1971 yhdessä De Profundisin ja Valkeiden kaupunkien kanssa. Nykyisissä vaatimuksissa on vain kaksi Madetojan teosta, joten yksi yllämainituista oli ilmeisesti raakattava. Sen kohtalon koki "Kuljen soittoniekat", mutta epäilystäkään ei liene, etteikö se olisi mestarimerkkitasoinen.
***
Apropos Valkeat kaupungit: Tuntuu käsittämättömältä, että sellainen syvällinen mestariteos on syntynyt vain noin kaksikymppiseltä tekijäkaksikolta Madetoja-Koskenniemi. Suosittelen tutustumista siihenkin, jos ei ole ennestään tuttu.
maanantai 18. huhtikuuta 2011
tiistai 12. huhtikuuta 2011
Kaksitoista paitaa opus 2
Sain kuin sainkin tilaisuuden osallistua (ja lipun) Kahdentoista paidan (kts. blogini 3.3.2011) ensi-iltaan Tampereen Pakkahuoneella. Porukkaa oli jo tupa täynnä, kun tulimme eli emme päässeet ikävä kyllä valitsemaan (emmekä olisi varmaan osanneetkaan valita), mihin istumme. Tuntuu, että Pakkahuone on aika haasteellinen kuuluvuuden suhteen. Eri paikoille kuuluu ihan eri lailla ja olisko äänimiehet enemmän tottuneet rokkibändien täysivolyymisiin miksauksiin. Torvien ja lavan äänet kuuluivat meille hyvin, mutta taustakuoron pianissimot häipyivät joskus.
Ensivaikutelma esityksestä tuli käsiohjelman muodossa ja täytyy sanoa, että tasokas oli. Siihen oli selvästi paneuduttu ja ainakin tavalliset mieskuoron ohjelmaläpyskät kalpenivat sen rinnalla.
Varsinaisesti esitys täytti ainakin minun odotukseni lähes täysin.
Kuninkaitten vastakkainasettelu oli hauska ja ilmeisesti ihan historian mukainenkin. Ammattinäyttelijöiden (Ahti Jokinen ja Seppo Mäki) taito ja karisma näkyi ja kuului perälle saakka. Naiskaksikko lauloi kauniisti ja Antti ja Tuomas (eivät kai olleet Laulajia?) olivat luontevia. Lavalla ollut sotilasjoukko oli (näin mieskuoromiehen silmissä) yllättävän nuorta eikä se johtune pelkästään maskeerauksesta, vaan siitä, että Laulajissa taitaa sukupolvien vaihtuminen tapahtua ihan luonnollista tietä ja ilman, että laulun tasosta olisi tarvinnut tinkiä. Siinäpä esimerkkiä muille mieskuoroille.
Toki pitää ruotusotilaan jälkeläinen (sekä fiktiossa että faktassa) Jonas mainita aivan erikseen. Siinä kohtaa olin huomaavinani, että osa katsojista oikein liikuttuikin.
Esityksen varsinainen yllätys itselleni oli kuitenkin taiteilija Bergman, joka näytteli luontevasti ja lauloi todella komeasti. Tähän saakka olen Vesa Penttilän nähnyt muutaman kerran "tappajahaitaristina" viulu-haitariduossa, mutta eipä ole äännähtänyt ainakaan niissä yhteyksissä. Nyt ihmettelen, miksei?
Kehuisin surutta myös tekstiä ja musiikkia, pari Pappinen-Rotko on saanut aikaan oikean kuorodraaman, jossa libretossa oli jatkuvasti hienoja viittauksia todelliseen historiaan ja musiikissa hyviä ja tarttuvia melodioita, joita kotimatkalla pystyimme hyräilemään. Myöskin kotimatkalla pidimme tietovisan: Mitä melodioita Pappinen oli suoraan käyttänyt pieninä viitteinä siellä täällä? (Vasta) silloin paljastui minulle alussa mainitsemani äänentoiston puutteet, en ollut kuullut ollenkaan papin puheen taustalla ollutta "Jumala ompi linnamme"-hyräilyä (enkä sitäpaitsi nähnyt kirkkoherraakaan ennen kuin väliajalla, luulin papin puheen tulleen jostakin nauhalta).
Kuitenkin kaikitenkin, ottaen huomioon amatöörikuoron edellytykset, lopputulos oli tuotannollisesti ja esityksellisesti vaikuttava, onnittelut ja kiitokset Juha Holmalle, joka johti musiikin (ja sai torvet ja Laulajat soittamaan yhteen, ei sekään itsestään selvää ole) ja Laulajille. Ja Jusseille terveisiä, ei ainakaan kaikkia pyöriä tarvitse keksiä itse, mutta taitaa tason säilyttäminen olla se suurin (ja paras) haaste.
http://www.kaksitoistapaitaa.fi/
Niin, ne bongauksen tulokset. Ainakin seuraavat löysimme: itsestään selvät Sinulle kiitos- ja Jumala ompi linnamme-virret, Suomen Ratsuväen marssi (vai oliko tämä oikea nimi?), fragmentteina olivat mukana ainakin vanha kunnon Internatsionaale ja Maria West Side Storysta. Itseäni huvitti eniten Kettu juoksi yli järven, jonka tajusin vasta toisella kerralla.
PS. Laulajien "Sua aattelen"-levyllä on yksi parhaista kuulemistani "Elli Dunbar"-esityksistä, ei vähiten hienon takabasson osuuden takia. Tarkistin levykannesta kvartetin laulajat ja totean, ettei ainakaan ihan kaikille se Bergmanni tainnut olla yllätys!
Ensivaikutelma esityksestä tuli käsiohjelman muodossa ja täytyy sanoa, että tasokas oli. Siihen oli selvästi paneuduttu ja ainakin tavalliset mieskuoron ohjelmaläpyskät kalpenivat sen rinnalla.
Varsinaisesti esitys täytti ainakin minun odotukseni lähes täysin.
Kuninkaitten vastakkainasettelu oli hauska ja ilmeisesti ihan historian mukainenkin. Ammattinäyttelijöiden (Ahti Jokinen ja Seppo Mäki) taito ja karisma näkyi ja kuului perälle saakka. Naiskaksikko lauloi kauniisti ja Antti ja Tuomas (eivät kai olleet Laulajia?) olivat luontevia. Lavalla ollut sotilasjoukko oli (näin mieskuoromiehen silmissä) yllättävän nuorta eikä se johtune pelkästään maskeerauksesta, vaan siitä, että Laulajissa taitaa sukupolvien vaihtuminen tapahtua ihan luonnollista tietä ja ilman, että laulun tasosta olisi tarvinnut tinkiä. Siinäpä esimerkkiä muille mieskuoroille.
Toki pitää ruotusotilaan jälkeläinen (sekä fiktiossa että faktassa) Jonas mainita aivan erikseen. Siinä kohtaa olin huomaavinani, että osa katsojista oikein liikuttuikin.
Esityksen varsinainen yllätys itselleni oli kuitenkin taiteilija Bergman, joka näytteli luontevasti ja lauloi todella komeasti. Tähän saakka olen Vesa Penttilän nähnyt muutaman kerran "tappajahaitaristina" viulu-haitariduossa, mutta eipä ole äännähtänyt ainakaan niissä yhteyksissä. Nyt ihmettelen, miksei?
Kehuisin surutta myös tekstiä ja musiikkia, pari Pappinen-Rotko on saanut aikaan oikean kuorodraaman, jossa libretossa oli jatkuvasti hienoja viittauksia todelliseen historiaan ja musiikissa hyviä ja tarttuvia melodioita, joita kotimatkalla pystyimme hyräilemään. Myöskin kotimatkalla pidimme tietovisan: Mitä melodioita Pappinen oli suoraan käyttänyt pieninä viitteinä siellä täällä? (Vasta) silloin paljastui minulle alussa mainitsemani äänentoiston puutteet, en ollut kuullut ollenkaan papin puheen taustalla ollutta "Jumala ompi linnamme"-hyräilyä (enkä sitäpaitsi nähnyt kirkkoherraakaan ennen kuin väliajalla, luulin papin puheen tulleen jostakin nauhalta).
Kuitenkin kaikitenkin, ottaen huomioon amatöörikuoron edellytykset, lopputulos oli tuotannollisesti ja esityksellisesti vaikuttava, onnittelut ja kiitokset Juha Holmalle, joka johti musiikin (ja sai torvet ja Laulajat soittamaan yhteen, ei sekään itsestään selvää ole) ja Laulajille. Ja Jusseille terveisiä, ei ainakaan kaikkia pyöriä tarvitse keksiä itse, mutta taitaa tason säilyttäminen olla se suurin (ja paras) haaste.
http://www.kaksitoistapaitaa.fi/
Niin, ne bongauksen tulokset. Ainakin seuraavat löysimme: itsestään selvät Sinulle kiitos- ja Jumala ompi linnamme-virret, Suomen Ratsuväen marssi (vai oliko tämä oikea nimi?), fragmentteina olivat mukana ainakin vanha kunnon Internatsionaale ja Maria West Side Storysta. Itseäni huvitti eniten Kettu juoksi yli järven, jonka tajusin vasta toisella kerralla.
PS. Laulajien "Sua aattelen"-levyllä on yksi parhaista kuulemistani "Elli Dunbar"-esityksistä, ei vähiten hienon takabasson osuuden takia. Tarkistin levykannesta kvartetin laulajat ja totean, ettei ainakaan ihan kaikille se Bergmanni tainnut olla yllätys!
tiistai 5. huhtikuuta 2011
Uuno Kailas ja Suomalainen rukous
Inspiraatio tämänkertaiseen blogiin tuli siitä, että Uuno Kailaan syntymästä tuli viime viikolla (29.3.) kuluneeksi 110 vuotta. Kailas oli jälleen näitä traagisia runoilijakohtaloita (moniongelmaisia, sanottaisiin kai nykyään): äärettömän kurja lapsuus, tukahdutettu homoseksuaalisuus, skitsofrenia ja lopulta ennenaikaiseen kuolemaan johtanut keuhkotuberkuloosi. Huolimatta (tai johtuen) ristiriitaisesta ja kuohuvasta kaksoiselämästään runoilija tuotti jälkipolville kestäviä aarteita, joista tunnetuin on Herran siunauksesta mukailtu Suomalainen rukous, joka on Taneli Kuusiston säveltämänä myös suomalaisen mieskuorolaulun käytetyimpiä ja rakastetuimpia esimerkkejä, joita lukemattomat kuorot kautta Suomen varsinkin Itsenäisyyspäivän tienoilla esittävät. Omassa kuorossanikin, vaikka isänmaallinen ohjelmisto vaihtelee ja uudistuu, perussettiin kuuluvat aina Suomalainen rukous, Oi kallis Suomenmaa ja Finlandia-hymni.
 |
| Taneli Kuusisto |
****
Uuno Kailas syntyi Frans Uuno Salosena siis 29.3.1901 (sukunimi muuttui Kailaaksi virallisesti vuonna 1924). Äidin kuolema ja isän kyvyttömyys huolehtia pojastaan johtivat jo aikaisin siihen, että ankaran uskonnollinen isoäiti otti vastuun pojan kasvatuksesta siten, että sijoitti tämän milloin minkäkin sukulaisen hoiviin. Koko elämänsä Kailas oli hyvin aktiivinen erilaisissa isänmaallisissa riennoissa, ollen mm. mukana epäonnistuneella ns. Aunuksen retkellä, jonka tarkoituksena oli vapauttaa Aunuksen Karjala ja muodostaa Suur-Suomi. Retken jälkeen Kailas muutti "opiskelemaan" Helsinkiin, mutta käytännössä ei suorittanut mitään, vaan hankki leipänsä mainosmiehenä ja toimittajana, lisäksi hän teki käännöksiä.1920-luvun loppupuolella hän sairastui skitsofreniaan, siitä toivuttuaan (?) hänessä todettiin keuhkotuberkuloosi, jota hoitamaan hän muutti Nizzaan, jossa kuoli viikkoa ennen 32-vuotissyntymäpäiväänsä 22.3.1933.
****Suomalainen rukous syntyi osana Itsenäisyyspäiväksi 1930 kirjoitettua kolmiosaista runosarjaa Isänmaan päivä ja oli syvästi uskonnolliselle tekijälleen hyvin rakas. Kun hänen ystävänsä, teatterineuvos Eino Salmelainen ennusti, että sitä lausutaan vielä kirkossa, Kailaan silmät kyyneltyivät liikutuksesta. Hänhän ei ollut monestakin syystä kovin suosittu kirkon piirissä.
Suomalaisen rukouksen sävelsi Suomen silloisessa musiikkielämässä erittäin keskeinen persoona Taneli Kuusisto ja sen ensiesitys oli viisi päivää ennen talvisodan syttymistä Helsingin Messuhallissa pidetyssä suuressa isänmaallisessa juhlassa. Lopullisesti laulu vakiinnutti paikkansa, kun se esitettiin radiossa sen jälkeen, kun ulkoministeri Väinö Tanner kertoi radiopuheessaan Talvisodan rauhan syntymisestä ja sen ehdoista.
http://www.yle.fi/elavaarkisto/?s=s&g=1&ag=3&t=19&a=311
****
Kuoroversiossaan Kuusisto käytti Kailaan runon 1. ja 3. säkeistöä. Kun Siunaa ja varjele otettiin mukaan virsikirjaan 1986 (virsi nro 584) , Niilo Rauhala muokkasi myös runon toisen säkeistön laulettavaksi. Alkuperäisessä Kailaan versiossa tämä vähemmän tunnettu toinen säkeistö kuului:
Herra, valista meihin
kasvosi laupiaat,
kunnes armosi alla
kukkivat roudan maat!
Vaivassa vaeltaneihin,
Herra, valista meihin
kasvosi laupiaat!
****
Kailaan muusta isänmaallisesta tuotannosta tunnetuin lienee 1931 ilmestynyt runo "Rajalla", joka alkaa:
Raja railona aukeaa
edessä Aasia, Itä.
Takana länttä ja Eurooppaa;
varjelen, vartija, sitä.
****
Kailaan mieskuorolle sävelletystä tuotannosta näkyy runoilijan monipuolisuus, helminä muiden joukossa mm. Ilkka Kuusiston säveltämä "Pieni syntinen laulu" (tässä mielestäni näkyy hyvin isä ja poika Kuusiston ero säveltäjinä; isällä monumentaalisempaa ja hartaampaa, pojalla pieniä, usein humoristisia tunnelmakuvia elävästä elämästä) ja Juha Holman kaunis joululaulu "Näkyjen yö", johon Holma on ottanut Kailaan pidemmästä runosta valoisan joulu-osuuden ja jättänyt pois synkemmän pääsiäisteeman. Käsittääkseni tämä "Näkyjen yö" on alun perin tehty koulun joulujuhlaan yhteislauluksi, sen jälkeen säveltäjä on tehnyt siitä hienon sovituksen mieskuorolle ja soitinyhtyeelle, jossa varsinkin huilun ja sellon sävelkulut ovat hivelevän kauniita. Tallensin sen itselleni ajoissa YLE:n Arkistosta Inari Nuuteron "Laulua kuorossa"-ohjelmasta viime joulun seuduilla. Silloin esiteltiin Holman johtaman tamperelaisen mieskuoro Laulajien joululevy, eli ainakin siltä levyltä piisi löytyy. En tiedä, löytyykö muualta levytettynä.
 |
| Ilkka Kuusisto |
Mitä muita? Ainakin Mieskuoroliiton edellisten mestarimerkkilauluvaatimusten valinnaiseen osuuteen kuului Eero Sipilän Kailaan tekstiin tekemä "Palava laulu":
Polun talvisen päähän päätyi
ja hangelle jääksi jäätyi
eräs vaeltaja täältä.
- Vaan laulu soi hänen päänsä päältä
Se soi ja - hulmuten paloi.
Ja nukkujan otsalle valoi
se seppelen tulta.
Se kimmelsi niinkuin kruunun kulta.
****
Kailaaseen palatakseni, hänen kaikesta huolimatta optimistista ja nöyrää asennettaan kuvaa runo "Paljain jaloin", josta leikkaan otteen tähän lopuksi:
Mutta niinkuin
matkan aloin,
päätän myös sen:
paljain jaloin.
Silloinkin, kun
tuska syvin
viiltää, virkan:
Näin on hyvin.
torstai 24. maaliskuuta 2011
Pois meni merehen päivä
 |
| Tapio Koivukari |
Sudeettiraumalaisena tartuin kiinnostuneena minulle ennenlukemattoman Tapio Koivukarin saaristolaissaagaan Kuuskajaskari, Santkari, Petäjäs (kustantaja Johnny Kniga). Vinkin tästä sain jo viime kesänä Nadjan huoneesta (pakollinen sunnuntaiaamuohjelma on radio 1 auki kello 7, sieltä peräjälkeen "Näistä levyistä en luovu" ja joko "Nadjan huone" tai "Epookki", riippuen siitä kumpi on vuorossa. Todella hyvät ohjelmat!), mutta silloin en vielä kirjoihin tarttunut, mutta nyt joulun aikoihin, kun kuulin Rauman teatterin tehneen trilogian näytelmäksi, hankin nuo kirjat. Palasin täysin lapsuuteeni, tutut saaret, sunnuntairetket lähtien Syväraumanlahdelta siihen aikaan, kun siellä vielä oli tilaa. Meilläkin oli kesäpaikka lahden pohjoisrannalla, ennen kuin kaupungin veneilijöiden "pakottava" laituritarve sulki reitin rantaan. Vaikka olin silloin ihan lapsi vielä, niin olin jopa tunnistavani joitakin todellisia henkilöitä kirjan sivuilta, olimmehan rantautuneet useinkin Kylmäpihlajassa ja Kylmässä Santkarissa. Nostalgisesti liikuttava oli myös kertomus viimeisen Raumalla rakennetun purjelaivan, kuunari Uljaan hautauksesta Valkkikarin ulkopuolella mieskuoron (Rauman Mieslaulajat?) laulaessa "Pois meni merehen päivä". Uljaan hylky taitaa vieläkin maata siellä paikallaan neljänkymmenen metrin syvyydessä.
 |
| Kuunari Uljas |
Koivukarin kirjoissa koin uudelleen sen aikaisen merihenkisen tunnelman. Sitäpaitsi kirjat ovat hyvin sujuvaa luettavaa, jos sitä vertaa esimerkiksi kehuttuun "Alastalon salissa", joka voidaan luokitella samantyyppiseen "rannikon ihmisten elämää kuvaavaan" genreen. Lukekaa, ihmiset! Ja lukekaa muutenkin.
************
Uljaasta vielä, Rauman Mieslaulajien ohjelmistosta löytyy laulu "Uljas lähtee", jonka sanat voisi tulkita joko normaaliksi lähdöksi merelle tai sitten täksi viimeiseksi lähdöksi. Runoilija on raumangiälen "professori" Tauno Koskela, joka kuuluu suuren Nortamon henkisiin perillisiin rauman murteella runoilijana. Veljensä oli nuorena kuollut Unto Koskela, joka muuten esiintyy yhdessä trilogian kirjassa käydessään Saukosta Santkarissa Mika Waltarin kanssa (taitaapi olla ihan historiallinen totuus?). Unto Koskelan parhaiten jälkipolville säilynyt runo on kaikille tuttu "Kuubalainen serenadi".
**************
Tuo "Pois meni merehen päivä" on tietysti meille mieskuorolaulajille selkäydinohjelmistoa, onhan se kuulunut perusmerkkivaatimuksiin alusta lähtien ( no, ainakin vuodesta 1948).
 |
| Armas Järnefelt |
http://www.ouka.fi/kirjasto/kirjailijat/aloitus.htm
Kallion runotuotanto ei kovin laajaksi ehtinyt, mutta niin vain siitä löytyy klassikkoja muitakin, mm. Annin laulu, joka yleensä mielletään puhtaasti Hannikaiseksi, perustuu Kallion runoon "Soijin", josta Hannikainen teki myös sekakuoroteoksen. Kun tätä Annin laulun alkuperää hiukan raaputtaa, niin sieltäpäs paljastuu vanha herra Goethe ja hänen runonsa "Die Bekehrte". Se olisi melkein laulettavissa "Annin" sävelellä.
 |
| P.J. Hannikainen |
 |
| Goethe |
Die Bekehrte
Bei dem Glanze der AbendröteGing ich still den Wald entlang.
Damon saß und blies die Flöte,
Daß es von den Felsen klang,
So la la! le ralla!
Und er zog mich, ach, an sich nieder,
Küßte mich so hold, so süß.
Und ich sagte: "Blase wieder!"
Und der gute Junge blies,
So la la! le ralla!
Meine Ruh' ist nun verloren,
Meine Freude floh davon,
Und ich höre vor meinen Ohren
Immer nur den alten Ton,
So la la! le ralla!
***********
"Pois meni merehen päivän" toinen säkeistö muuten Kallion runon mukaan alkaa:
Kaikki tulivat takaisin.
Tulihan koilta ilman
päivä kahta kaunihimpi.
jonka kohdan Järnefelt on säveltänyt niin, että sen joutuu laulamaan:
Tulipa kotoaan
ilman päivä kahta kaunihimpi
eli lievästi muuttanut alkuperäistä merkitystä. Ehkä ruotsinkielisenä on ymmärtänyt väärin? Aika lähelle se on kuitenkin jäänyt, kun vertaa siihen, että joskus kuulee sekakuoroversiossa laulettavan: "Ilman impi kahta kaunihimpi". Harri Eljanko Laulu-Miesten julkaisemassa hienossa "Virta mm. venhettä vie"-kirjoitelmakokoelmassa kertoo Heikki Klemetin olleen niin tuohtunut tuosta "ilman impi"-väännöksestä, että olisi kieltäytynyt laulattamasta sitä, koska se on "puoskarin jälkeä".
*******
Raumalaisuudesta lähdettiin, palataan myös siihen traditionaalisen Rauma-Pori-kaskun muodossa:
Porilainen kehuu pappiaan: "Meiräm pappi on niin hyvä, että se oikein porraa saarnatessaan."
Johon raumalainen: "Kyl maar borais meijängi papp, jos sen pidäs saarnat borilaisil".
keskiviikko 16. maaliskuuta 2011
Kännykkäriippuvuus
Tämä teksti ei sivua mieskuorolaulua muuten kuin että kännykkääkin voi käyttää hyödyksi ainakin äänirautana, näin olen nähnyt ja kuullut, ettei ole teknisesti vaikeatakaan. Seuraava juttu on tositarina nykyajasta (vai pikemminkin yhdestä nykyaikaan vastentahtoisesti kuuluvasta henkilöstä):
Siihen aikaan kun isä (hehku)lampun osti, oli käytössä lankapuhelimet ja tiiliskiven paksuiset puhelinluettelot (1 per huusholli). Koska luetteloa ei ollut helppoa käyttää, niin ihmiset joutuivat pitämään mielessään toistensa puhelinnumeroita. Itse muistan vieläkin meille kotiin n. 50 vuotta tulleen ensimmäisen puhelimemme numeron. Ja erään tuttavaperheen, jonka kanssa en oikeastaan ole ollut tekemisissä neljäänkymmeneen vuoteen, numero on tulikirjaimin mielessäni, koska sen muodostamiseen oli nyrkkisääntö: vanhempien lkm, lasten lkm, perheen kaksosten lkm, perheen yksösten määrä, henkilöitä yhteensä. En muista, oliko numero ehdoin tahdoin valittu vai sattumaa, mutta numeron muistan.
Nykyäänhän numerot ovat kännyköissämme pikavalinnan tai nimen takana eikä niitä yleensä tarvitse käyttää sellaisenaan, joten eivät painu mieleenkään. Ja tarina alkaa:
Lähdin pääkaupunkiin Mikko Perkoilan tyyliin: "Intercity vie, intercity tuo, pikku pomon Helsinkiin ison pomon luo." Meillä oli tärskyt epämääräisesti siten, että kunhan pääsen Helsinkiin, otan yhteyttä, niin sovitaan, missä ja milloin tavataan. Taustaa sen verran, että pomoni on norjalainen (toimisto Oslossa) ja varsinainen pääpaikkamme on kaukana Espoon perällä, siksi tällit Helsinkiin.
No, astun junaan ja huomaan, että känny unohtui kotiin. Tässä vaiheessa vielä ihan rauhallisesti ajattelin, että hyvä, kun pääsen perille, soitan jostakin automaatista. Helsinkiin tullessa ensimmäinen ongelma, mistä löytyy nykyään sellainen (kaikenlaisia muita automaattejahan löytyy pilvin pimein). Kysyin aseman myyjiltä, missä lähin? Ei käsitystä, vain olkien (perussana olka, ei olki) kohottelua. Vasta kolmannessa paikassa joku sanoi, että hänen käsittääkseen Stockmannilla on yleisöpuhelin. No, sehän ei ollut kaukana. Stokkan vintiltä löytyikin sitten kaivattu härpäke, mutta se oli tietysti internet-puhelin. Aikani työnsin siihen luottokorttia (tietysti kortti, ei se mikään kolikkopuhelin ole) ja yrittelin tehdä ohjeen mukaan. Pari kertaa epäonnistuin, kunnes tajusin, miten homma toimii. Sitten ongelma, mihin numeroon soitan. Täysin tyhjää kelasi. No, jostakin löysin numerotiedustelun numeron ja sieltä firmamme keskuksen numeron. Soitto keskukseen ja kysymys: otatko yhteyttä NN:n eli pomoni kännykkään? Vastaus: ei löydy, meillä on vain Suomen toimipisteiden henkilöistä luettelo. Pyysin siis yhdistämään eräälle kolleegalleni, jotta saisin häneltä pomon numeron. Kolleega ei vastannut, koska näytössä näkyi soittajaksi "tuntematon numero". Kuka nyt tuntemattoman soittajan puheluun vastaisi, sehän on kuitenkin lehdenmyyjä.
Seuraava ongelma, miten ilmoitan kotiin, ettei minua saa kiinni. En muistanut vaimon numeroa, eikä sitä löytynyt salaisena numerotiedustelusta. Tyttären numero, sama juttu, ei muista eikä löydy. Vävypojan numero löytyi sitten luettelosta. Onneksi on sellaisissa hommissa, että jokainen soitto on mahdollinen uusi asiakas, joten vastaus sieltä oli mahdollinen, mutta "olen palaverissa, jätä viesti". No, jätin viestin, että soita ja kerro terveiseni, ja toivoin, että palaveri loppuisi edes jossain määrin ihmisten aikaan.
Varsinainen ongelmani, eli miten tapaan pomoni ei ollut vielä edennyt yhtään. Mietin kuumeisesti, mitä teen. Sitten päätin yksinkertaisesti, että koska yleensä käytämme sitä ja sitä hotellia, menen sieltä suoraan kysymään, osuuko NN täällä. Epäluuloisia katseita, mutta kun riittävän vakuuttavasti selitin tilanteeni, niin suostuivat tsekkaamaan, ja olinkin oikeassa paikassa. Miestä vain ei näkynyt, koska oli omissa toimissaan muualla. Tilanteeseen kuului vielä, että vaimo kotiin tullessaan ei ollut vielä saanut vävypojan viestiä, mutta näki puhelimeni ja myös sen, että pomoni oli yrittänyt soittaa. Ei syytä soittaa takaisin, koska miehethän ovat samassa palaverissa.
Miten tilanne ratkesi? Päätin odotella ja tehdä omia hommia (onneksi oli sentään joitakin työpapereita mukana!) hotellin aulassa, ja sormet ristissä toivoin, että kaveri tulee käymään hotellillaan. Ja tulihan hän, parin tunnin jälkeen, kun olin jo ajatellut lähteä tyhjin toimin takaisin kotiin. Mutta jos pomo ei jostakin syystä olisi käyttänyt tuota hotellia, niin eipä olisi millään muotoa trefattu.
Tämän reissun jälkeen päätin, että laitan lompsaan paperille tärkeimmät puhelinnumerot vastaisen varalle. Asiasta on nyt kulunut puolisen vuotta ja tekemättä on... Tarttiskos kohtapuoliin ajatella, että koska vois alkaa meinaamaan..
Siihen aikaan kun isä (hehku)lampun osti, oli käytössä lankapuhelimet ja tiiliskiven paksuiset puhelinluettelot (1 per huusholli). Koska luetteloa ei ollut helppoa käyttää, niin ihmiset joutuivat pitämään mielessään toistensa puhelinnumeroita. Itse muistan vieläkin meille kotiin n. 50 vuotta tulleen ensimmäisen puhelimemme numeron. Ja erään tuttavaperheen, jonka kanssa en oikeastaan ole ollut tekemisissä neljäänkymmeneen vuoteen, numero on tulikirjaimin mielessäni, koska sen muodostamiseen oli nyrkkisääntö: vanhempien lkm, lasten lkm, perheen kaksosten lkm, perheen yksösten määrä, henkilöitä yhteensä. En muista, oliko numero ehdoin tahdoin valittu vai sattumaa, mutta numeron muistan.
Nykyäänhän numerot ovat kännyköissämme pikavalinnan tai nimen takana eikä niitä yleensä tarvitse käyttää sellaisenaan, joten eivät painu mieleenkään. Ja tarina alkaa:
Lähdin pääkaupunkiin Mikko Perkoilan tyyliin: "Intercity vie, intercity tuo, pikku pomon Helsinkiin ison pomon luo." Meillä oli tärskyt epämääräisesti siten, että kunhan pääsen Helsinkiin, otan yhteyttä, niin sovitaan, missä ja milloin tavataan. Taustaa sen verran, että pomoni on norjalainen (toimisto Oslossa) ja varsinainen pääpaikkamme on kaukana Espoon perällä, siksi tällit Helsinkiin.
No, astun junaan ja huomaan, että känny unohtui kotiin. Tässä vaiheessa vielä ihan rauhallisesti ajattelin, että hyvä, kun pääsen perille, soitan jostakin automaatista. Helsinkiin tullessa ensimmäinen ongelma, mistä löytyy nykyään sellainen (kaikenlaisia muita automaattejahan löytyy pilvin pimein). Kysyin aseman myyjiltä, missä lähin? Ei käsitystä, vain olkien (perussana olka, ei olki) kohottelua. Vasta kolmannessa paikassa joku sanoi, että hänen käsittääkseen Stockmannilla on yleisöpuhelin. No, sehän ei ollut kaukana. Stokkan vintiltä löytyikin sitten kaivattu härpäke, mutta se oli tietysti internet-puhelin. Aikani työnsin siihen luottokorttia (tietysti kortti, ei se mikään kolikkopuhelin ole) ja yrittelin tehdä ohjeen mukaan. Pari kertaa epäonnistuin, kunnes tajusin, miten homma toimii. Sitten ongelma, mihin numeroon soitan. Täysin tyhjää kelasi. No, jostakin löysin numerotiedustelun numeron ja sieltä firmamme keskuksen numeron. Soitto keskukseen ja kysymys: otatko yhteyttä NN:n eli pomoni kännykkään? Vastaus: ei löydy, meillä on vain Suomen toimipisteiden henkilöistä luettelo. Pyysin siis yhdistämään eräälle kolleegalleni, jotta saisin häneltä pomon numeron. Kolleega ei vastannut, koska näytössä näkyi soittajaksi "tuntematon numero". Kuka nyt tuntemattoman soittajan puheluun vastaisi, sehän on kuitenkin lehdenmyyjä.
Seuraava ongelma, miten ilmoitan kotiin, ettei minua saa kiinni. En muistanut vaimon numeroa, eikä sitä löytynyt salaisena numerotiedustelusta. Tyttären numero, sama juttu, ei muista eikä löydy. Vävypojan numero löytyi sitten luettelosta. Onneksi on sellaisissa hommissa, että jokainen soitto on mahdollinen uusi asiakas, joten vastaus sieltä oli mahdollinen, mutta "olen palaverissa, jätä viesti". No, jätin viestin, että soita ja kerro terveiseni, ja toivoin, että palaveri loppuisi edes jossain määrin ihmisten aikaan.
Varsinainen ongelmani, eli miten tapaan pomoni ei ollut vielä edennyt yhtään. Mietin kuumeisesti, mitä teen. Sitten päätin yksinkertaisesti, että koska yleensä käytämme sitä ja sitä hotellia, menen sieltä suoraan kysymään, osuuko NN täällä. Epäluuloisia katseita, mutta kun riittävän vakuuttavasti selitin tilanteeni, niin suostuivat tsekkaamaan, ja olinkin oikeassa paikassa. Miestä vain ei näkynyt, koska oli omissa toimissaan muualla. Tilanteeseen kuului vielä, että vaimo kotiin tullessaan ei ollut vielä saanut vävypojan viestiä, mutta näki puhelimeni ja myös sen, että pomoni oli yrittänyt soittaa. Ei syytä soittaa takaisin, koska miehethän ovat samassa palaverissa.
Miten tilanne ratkesi? Päätin odotella ja tehdä omia hommia (onneksi oli sentään joitakin työpapereita mukana!) hotellin aulassa, ja sormet ristissä toivoin, että kaveri tulee käymään hotellillaan. Ja tulihan hän, parin tunnin jälkeen, kun olin jo ajatellut lähteä tyhjin toimin takaisin kotiin. Mutta jos pomo ei jostakin syystä olisi käyttänyt tuota hotellia, niin eipä olisi millään muotoa trefattu.
Tämän reissun jälkeen päätin, että laitan lompsaan paperille tärkeimmät puhelinnumerot vastaisen varalle. Asiasta on nyt kulunut puolisen vuotta ja tekemättä on... Tarttiskos kohtapuoliin ajatella, että koska vois alkaa meinaamaan..
maanantai 14. maaliskuuta 2011
Laulu leivon soi
Kevät alkaa tulla ja sadat maamme kuorot valmistelevat vappu- ym. muita kevätesiintymisiään. Kevään perusohjelmistoa mieskuoroilla (ja muillakin) on vanha tuttu "Laulu leivon soi" ja on soinut jo kohta puolitoistasataa vuotta. Sulasolin keskustelupalstalla on jo toista vuotta ollut vastaamatta nimimerkki Tryggven kysymys laulun alkuperästä. Saanen lainata:
"Tämän klassisen kevätlaulun säveltäjäksi mainitaan F. O. Frieberg, mutta kaksi asia vaivaavat:
Mikä oli herran etunimet? Ruotsissa vaikutti 1800-luvulla säveltäjä Frans Alfred Frieberg, mutta tämä F. O. on nuorempaa polvea, ja oletettavasti Suomessa asunut, koska on säveltänyt suomenkieliseen tekstiin.
Se tuo minut toiseen kysymykseeni: Kuka on sanoittanut k.o. teoksen? Frieberg itse?"
Mitä epäselvää tässä muka on? Lukemattomat kuorot ovat julkaisseet oman versionsa tästä, aina säveltäjänä F.O.Frieberg. Kun googlaat netistä, saat kymmeniä ja kymmeniä tapauksia, aina sama vastaus. Ja Laulu-Miesten punainen kirja: F.O.Frieberg. Jopa Mieskuoroliiton perusmerkkilevy 80-luvulta antaa saman vastauksen. Mutta, mutta... Tryggven kysymys onkin ihan aiheellinen? Taavi Hahlin Ylioppilaslaulujen kakkosvihon ensimmäisessä painoksessa vuonna 1873 säveltäjän nimi onkin Fernberg, eikä "Laulajan lippu (Lippusemme kohouupi)"-piisin tekijä F.A.Frieberg. Samassa kirjassa on myös ruotsinkieliset sanat tälle "Vårsång"-laululle alkaen "Lärkan slår i skyn". Tällä yhdistelmällä eli Fernberg - Lärkan slår i skyn löytyykin ruotsinmaalaisista diskografioista ko. Laulu leivon soi. Kymmenen vuotta myöhemmin 1885 ilmestynyt uusi painos Ylioppilaslaulujen kakkosvihosta kertoo sisällysluettelossaan säveltäjäksi edelleen Fernbergin, mutta laulun kohdalla lukeekin nyt F.O.Frieberg.
Kuka sen sitten on suomentanut? Käännös on nykymuodossaan jo 1873 ja Hahl itse sanoo esipuheessaan valaisevasti: "Suomennokset ovat osittain muiden, osittain omia tekemiäni." Ota siitä sitten selvää. Itse vedän kuitenkin edellisestä johtopäätökset (kunnes joku viisaampi toisin todistaa): F.O.Friebergiä ei ole olemassakaan tämän laulun säveltäjänä, eikä se liene myöskään F.A. Suomentajaksi voisi epäillä Aleksanteri Rahkosta, joka oli Hahlin "hovitekstintekijöitä", niinkuin nykyään modernisti sanotaan, ja jonka suomennoksista osa on säilynyt jälkipolville. Hahlin omat eivät ole oikein olleet kestäviä.
*************
Muuten laulun esittämisestä, itse bassona olen aina vierastanut sitä, että pätkä "Kuules kuinka käkö kauno" vedetään niinkuin se olisi ainoa bassojen ikinä saama soolopätkä. Senhän pitää vain taustalla pianissimossa rytmittää tenorien kaunista(?) terssilaulua.
**********
Lopuksi tähän lauluun liittyvä alatyylinen juttu, jonka on kertonut ikiteekkari ja Dipolin kyläpäällikkö Ossi Törrönen hauskoissa "Ossin lässyt"-muistelmissaan. Jos jollekin tulee herne helposti nenään, jättäköön lukematta:
"Kuten tunnettua, on Flooran päivä toukokuun 13. myös Teekkarikylän vuosipäivä.
Erään tällaisen juhlan aikana satuin seisomaan monikymmenmiehisen PK:n (vert. Polyteknikkojen Kuoro) vieressä, joka uljaana kajautti ilmoille iki-ihanan kevätlaulunsa: "Laulu leivon soi, kevät alkaa tulla." Tätä juttua ei olisi lainkaan syntynyt, ellei korviini olisi sattunut lähinnä minua seisovan parin kolmen PK:laisen oma versio kyseisestä laulusta. He lauloivat suuren kuoron sekaan tekstiä: "Lauri leivän söi, p:ka alkaa tulla." Seiso siinä sitten vakaana ja arvokkaana vuosijuhlassa."
Ettei vain olisi Villa Hummerheimin miehet olleet asialla.
"Tämän klassisen kevätlaulun säveltäjäksi mainitaan F. O. Frieberg, mutta kaksi asia vaivaavat:
Mikä oli herran etunimet? Ruotsissa vaikutti 1800-luvulla säveltäjä Frans Alfred Frieberg, mutta tämä F. O. on nuorempaa polvea, ja oletettavasti Suomessa asunut, koska on säveltänyt suomenkieliseen tekstiin.
Se tuo minut toiseen kysymykseeni: Kuka on sanoittanut k.o. teoksen? Frieberg itse?"
Mitä epäselvää tässä muka on? Lukemattomat kuorot ovat julkaisseet oman versionsa tästä, aina säveltäjänä F.O.Frieberg. Kun googlaat netistä, saat kymmeniä ja kymmeniä tapauksia, aina sama vastaus. Ja Laulu-Miesten punainen kirja: F.O.Frieberg. Jopa Mieskuoroliiton perusmerkkilevy 80-luvulta antaa saman vastauksen. Mutta, mutta... Tryggven kysymys onkin ihan aiheellinen? Taavi Hahlin Ylioppilaslaulujen kakkosvihon ensimmäisessä painoksessa vuonna 1873 säveltäjän nimi onkin Fernberg, eikä "Laulajan lippu (Lippusemme kohouupi)"-piisin tekijä F.A.Frieberg. Samassa kirjassa on myös ruotsinkieliset sanat tälle "Vårsång"-laululle alkaen "Lärkan slår i skyn". Tällä yhdistelmällä eli Fernberg - Lärkan slår i skyn löytyykin ruotsinmaalaisista diskografioista ko. Laulu leivon soi. Kymmenen vuotta myöhemmin 1885 ilmestynyt uusi painos Ylioppilaslaulujen kakkosvihosta kertoo sisällysluettelossaan säveltäjäksi edelleen Fernbergin, mutta laulun kohdalla lukeekin nyt F.O.Frieberg.
Kuka sen sitten on suomentanut? Käännös on nykymuodossaan jo 1873 ja Hahl itse sanoo esipuheessaan valaisevasti: "Suomennokset ovat osittain muiden, osittain omia tekemiäni." Ota siitä sitten selvää. Itse vedän kuitenkin edellisestä johtopäätökset (kunnes joku viisaampi toisin todistaa): F.O.Friebergiä ei ole olemassakaan tämän laulun säveltäjänä, eikä se liene myöskään F.A. Suomentajaksi voisi epäillä Aleksanteri Rahkosta, joka oli Hahlin "hovitekstintekijöitä", niinkuin nykyään modernisti sanotaan, ja jonka suomennoksista osa on säilynyt jälkipolville. Hahlin omat eivät ole oikein olleet kestäviä.
*************
Muuten laulun esittämisestä, itse bassona olen aina vierastanut sitä, että pätkä "Kuules kuinka käkö kauno" vedetään niinkuin se olisi ainoa bassojen ikinä saama soolopätkä. Senhän pitää vain taustalla pianissimossa rytmittää tenorien kaunista(?) terssilaulua.
**********
Lopuksi tähän lauluun liittyvä alatyylinen juttu, jonka on kertonut ikiteekkari ja Dipolin kyläpäällikkö Ossi Törrönen hauskoissa "Ossin lässyt"-muistelmissaan. Jos jollekin tulee herne helposti nenään, jättäköön lukematta:
"Kuten tunnettua, on Flooran päivä toukokuun 13. myös Teekkarikylän vuosipäivä.
Erään tällaisen juhlan aikana satuin seisomaan monikymmenmiehisen PK:n (vert. Polyteknikkojen Kuoro) vieressä, joka uljaana kajautti ilmoille iki-ihanan kevätlaulunsa: "Laulu leivon soi, kevät alkaa tulla." Tätä juttua ei olisi lainkaan syntynyt, ellei korviini olisi sattunut lähinnä minua seisovan parin kolmen PK:laisen oma versio kyseisestä laulusta. He lauloivat suuren kuoron sekaan tekstiä: "Lauri leivän söi, p:ka alkaa tulla." Seiso siinä sitten vakaana ja arvokkaana vuosijuhlassa."
Ettei vain olisi Villa Hummerheimin miehet olleet asialla.
sunnuntai 13. maaliskuuta 2011
Mieskuoroliiton merkkilaulut
Tänään on ollut mestarimerkkitenttitilaisuus, en ollut mukana. Ehkä siksi tai siitä huolimatta, haluan kuitenkin kommentoida nykyisiä merkkilauluvaatimuksiamme. Pidän merkkilaulustoamme pääosin hienona kokoelmana. Perusmerkkilaulut ja osa taitomerkkilauluja ovat suomalaisen mieskuoromusiikin perusohjelmistoa, joista aina, kun laulunlyömät miehet kokoontuvat, löytyy jokaiselle tuttua yhteistä ohjelmistoa, olet sitten YLlisti tai kuulut Vetelimpään Mieskuoroon (vai taipuuko Vetelin Mieskuoro näin? Anteeksi veteliläiset, mutta houkutus oli liian suuri...).
Nykyiset mestarimerkkilaulut taas muodostavat vaativan kattauksen maailman huippumusiikkia. Kun mestarimerkkien historiaa katsoo, olen kyllä sitä mieltä, että vaatimukset ovat kasvaneet huomattavasti (vaikka nuottien mukanaolo helpottaakin ainakin sanojen osalta, tuskin Traumlichtiä kovin moni vetäisi ulkoa merkkitentissä). Ehkä niin pitää ollakin, mestarin pitää olla mestari. Mutta kehtaan kyllä väittää, että ainakin (paristakymmenestä) tuntemistani mestareista, jotka ovat suorittaneet aikaisempien vaatimusten mukaan, aniharva olisi pystynyt suoriutumaan huippukunnossaankin näistä nykyisistä vaatimuksista. Kuitenkin vaatimukset ovat yleislinjaltaan mielestäni asialliset. Mutta pari poikkeusta haluan ihan listata, koska mielestäni niissä näkyy yhteisenä piirteenä se, että sovittaja haluaa asettaa itsensä säveltäjän yläpuolelle. Ensimmäinen piikkini aihe on perusmerkkien Nuoruustango, joka ainakin minulle antaa kuvan, että jos vaikka Chydenius onkin tehnyt alkuperäisen kieli poskella, niin sovittaja on olettanut huumorin lisääntyvän, kun parodiasta tehdään parodia lällätyksineen ja Tahdon sulle olla hellä-säestyksineen. Henkilökohtaisesti minua harmittaa siksikin, että (kliseineen kaikkineen ) Nuoruustango ei ole mikään huumoripläjäys, vaan sitä sävelaarteistoa, jota mahdolliset uudet kuulijamme haluaisivat varmasti kuulla. Toinen esimerkki on samaan perustangoaarteistoon kuuluvasta Liljankukasta mestarimerkkeihin mukaanotettu älytön retuperä-versio, joka on ensinnäkin epämusikaalisuudessaan huippu, lisäksi ja juuri siksi liian vaikea ja sitäpaitsi kuulijansa luotaantyöntävä..
Sitaatti merkkiohjesäännöstä: "Mestarimerkkitentissä laulajalta odotetaan....soinnin puhtautta, esityksen musikaalisuutta, tyylilajin hallintaa sekä erityisesti oman äänen sovittamista osaksi kvartettikokonaisuutta." Mikään ylläolevista ei toteudu "Liljankukka kullankeltaisen" yhteydessä, puhtaudessa toteutuu vain "Mieskuorolaulun kaksinkertaisen puhtauden kultainen sääntö": Puhdas ääni on puhdas sattuma. Musikaalisuutta ei löydy hakemallakaan sovituksesta, miten sitten esityksestä. Tyylilajin hallinta: mikä on tämä tyylilaji? Retuperän WBK?. Oman äänen sovittaminen kvartettikokonaisuuteen: tässä laulussa mitataan itsepäisyyttä laulaa omiaan riippumatta siitä, miten se soveltuu kvartettikokonaisuuteen.
Vai oliko laulun mukaanvalinnalla tarkoitus supistaa mestarimerkkien saanti yhden helsinkiläisen ylioppilaskuoron sisäiseksi pyrinnöksi?
No, jatkan kuitenkin muiden mestarimerkkilaulujen muassa myös Liljankukan harjoittelua, mutta hartaasti toivon, ettei arpa lankea sen kohdalle, jos joskus pääsen sille tasolle, että uskaltaudun mestarimerkkiraadin eteen. Taidan varuilta suunnitella jotain protestia, jos niin hullusti käy: ulosmarssi tai istumalakko (joka sananmukaisesti lienee jotain sellaista, että lakataan istumasta).
Nykyiset mestarimerkkilaulut taas muodostavat vaativan kattauksen maailman huippumusiikkia. Kun mestarimerkkien historiaa katsoo, olen kyllä sitä mieltä, että vaatimukset ovat kasvaneet huomattavasti (vaikka nuottien mukanaolo helpottaakin ainakin sanojen osalta, tuskin Traumlichtiä kovin moni vetäisi ulkoa merkkitentissä). Ehkä niin pitää ollakin, mestarin pitää olla mestari. Mutta kehtaan kyllä väittää, että ainakin (paristakymmenestä) tuntemistani mestareista, jotka ovat suorittaneet aikaisempien vaatimusten mukaan, aniharva olisi pystynyt suoriutumaan huippukunnossaankin näistä nykyisistä vaatimuksista. Kuitenkin vaatimukset ovat yleislinjaltaan mielestäni asialliset. Mutta pari poikkeusta haluan ihan listata, koska mielestäni niissä näkyy yhteisenä piirteenä se, että sovittaja haluaa asettaa itsensä säveltäjän yläpuolelle. Ensimmäinen piikkini aihe on perusmerkkien Nuoruustango, joka ainakin minulle antaa kuvan, että jos vaikka Chydenius onkin tehnyt alkuperäisen kieli poskella, niin sovittaja on olettanut huumorin lisääntyvän, kun parodiasta tehdään parodia lällätyksineen ja Tahdon sulle olla hellä-säestyksineen. Henkilökohtaisesti minua harmittaa siksikin, että (kliseineen kaikkineen ) Nuoruustango ei ole mikään huumoripläjäys, vaan sitä sävelaarteistoa, jota mahdolliset uudet kuulijamme haluaisivat varmasti kuulla. Toinen esimerkki on samaan perustangoaarteistoon kuuluvasta Liljankukasta mestarimerkkeihin mukaanotettu älytön retuperä-versio, joka on ensinnäkin epämusikaalisuudessaan huippu, lisäksi ja juuri siksi liian vaikea ja sitäpaitsi kuulijansa luotaantyöntävä..
Sitaatti merkkiohjesäännöstä: "Mestarimerkkitentissä laulajalta odotetaan....soinnin puhtautta, esityksen musikaalisuutta, tyylilajin hallintaa sekä erityisesti oman äänen sovittamista osaksi kvartettikokonaisuutta." Mikään ylläolevista ei toteudu "Liljankukka kullankeltaisen" yhteydessä, puhtaudessa toteutuu vain "Mieskuorolaulun kaksinkertaisen puhtauden kultainen sääntö": Puhdas ääni on puhdas sattuma. Musikaalisuutta ei löydy hakemallakaan sovituksesta, miten sitten esityksestä. Tyylilajin hallinta: mikä on tämä tyylilaji? Retuperän WBK?. Oman äänen sovittaminen kvartettikokonaisuuteen: tässä laulussa mitataan itsepäisyyttä laulaa omiaan riippumatta siitä, miten se soveltuu kvartettikokonaisuuteen.
Vai oliko laulun mukaanvalinnalla tarkoitus supistaa mestarimerkkien saanti yhden helsinkiläisen ylioppilaskuoron sisäiseksi pyrinnöksi?
No, jatkan kuitenkin muiden mestarimerkkilaulujen muassa myös Liljankukan harjoittelua, mutta hartaasti toivon, ettei arpa lankea sen kohdalle, jos joskus pääsen sille tasolle, että uskaltaudun mestarimerkkiraadin eteen. Taidan varuilta suunnitella jotain protestia, jos niin hullusti käy: ulosmarssi tai istumalakko (joka sananmukaisesti lienee jotain sellaista, että lakataan istumasta).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)