Pois meni merehen päivä

Tapio Koivukari

Sudeettiraumalaisena tartuin kiinnostuneena minulle ennenlukemattoman Tapio Koivukarin saaristolaissaagaan Kuuskajaskari, Santkari, Petäjäs (kustantaja Johnny Kniga). Vinkin tästä sain jo viime kesänä Nadjan huoneesta (pakollinen sunnuntaiaamuohjelma on radio 1 auki kello 7, sieltä peräjälkeen "Näistä levyistä en luovu" ja joko "Nadjan huone" tai "Epookki", riippuen siitä kumpi on vuorossa. Todella hyvät ohjelmat!), mutta silloin en vielä kirjoihin tarttunut, mutta nyt joulun aikoihin, kun kuulin Rauman teatterin tehneen trilogian näytelmäksi, hankin nuo kirjat. Palasin täysin lapsuuteeni, tutut saaret, sunnuntairetket lähtien Syväraumanlahdelta siihen aikaan, kun siellä vielä oli tilaa. Meilläkin oli kesäpaikka lahden pohjoisrannalla, ennen kuin kaupungin veneilijöiden "pakottava" laituritarve sulki reitin rantaan. Vaikka olin silloin ihan lapsi vielä, niin olin jopa tunnistavani joitakin todellisia henkilöitä kirjan sivuilta, olimmehan rantautuneet useinkin Kylmäpihlajassa ja Kylmässä Santkarissa. Nostalgisesti liikuttava oli myös kertomus viimeisen Raumalla rakennetun purjelaivan, kuunari Uljaan hautauksesta Valkkikarin ulkopuolella mieskuoron (Rauman Mieslaulajat?) laulaessa "Pois meni merehen päivä". Uljaan hylky taitaa vieläkin maata siellä paikallaan neljänkymmenen metrin syvyydessä. 

Kuunari Uljas


Koivukarin kirjoissa koin uudelleen sen aikaisen merihenkisen tunnelman. Sitäpaitsi kirjat ovat hyvin sujuvaa luettavaa, jos sitä vertaa esimerkiksi kehuttuun "Alastalon salissa", joka voidaan luokitella samantyyppiseen "rannikon ihmisten elämää kuvaavaan" genreen. Lukekaa, ihmiset! Ja lukekaa muutenkin.
************
Uljaasta vielä, Rauman Mieslaulajien ohjelmistosta löytyy laulu "Uljas lähtee", jonka sanat voisi tulkita joko normaaliksi lähdöksi merelle tai sitten täksi viimeiseksi lähdöksi. Runoilija on raumangiälen "professori" Tauno Koskela, joka kuuluu suuren Nortamon henkisiin perillisiin rauman murteella runoilijana. Veljensä oli nuorena kuollut Unto Koskela, joka muuten esiintyy yhdessä trilogian kirjassa käydessään Saukosta Santkarissa Mika Waltarin kanssa (taitaapi olla ihan historiallinen totuus?). Unto Koskelan parhaiten jälkipolville säilynyt runo on kaikille tuttu "Kuubalainen serenadi".
**************
Tuo "Pois meni merehen päivä" on tietysti meille mieskuorolaulajille selkäydinohjelmistoa, onhan se kuulunut perusmerkkivaatimuksiin alusta lähtien ( no, ainakin vuodesta 1948). 

Armas Järnefelt

Lauluhan on Armas Järnefeltin säveltämä ja Kallion (Samuel Kustaa Bergh) sanoihin perustuva, kuten toinenkin Järnefeltin ikiaikainen perusmerkkilaulu Sirkka. Kallio kuuluu näihin "tyypillisiin" traagisiin runoilijakohtaloihin, joita löytyy vielä nykyaikanakin. Jo lapsena orvoksi jääneestä miehestä tuli tuomari, mutta vakava silmäsairaus vei työn ja tuotti runoilijan. Yksityiskohtaista tietoa miehestä löytyy Oulun kirjastotoimen hienosta kirjailijaesittelymateriaalista:
 http://www.ouka.fi/kirjasto/kirjailijat/aloitus.htm
Kallion runotuotanto ei kovin laajaksi ehtinyt, mutta niin vain siitä löytyy klassikkoja muitakin, mm. Annin laulu, joka yleensä mielletään puhtaasti Hannikaiseksi, perustuu Kallion runoon "Soijin", josta Hannikainen teki myös sekakuoroteoksen. Kun tätä Annin laulun alkuperää hiukan raaputtaa, niin sieltäpäs paljastuu vanha herra Goethe ja hänen runonsa "Die Bekehrte". Se olisi melkein laulettavissa "Annin" sävelellä. 

P.J. Hannikainen







Goethe



Die Bekehrte

Bei dem Glanze der Abendröte
Ging ich still den Wald entlang.
Damon saß und blies die Flöte,
Daß es von den Felsen klang,
So la la! le ralla!


Und er zog mich, ach, an sich nieder,
Küßte mich so hold, so süß.
Und ich sagte: "Blase wieder!"
Und der gute Junge blies,
So la la! le ralla!


Meine Ruh' ist nun verloren,
Meine Freude floh davon,
Und ich höre vor meinen Ohren
Immer nur den alten Ton,
So la la! le ralla!

***********
"Pois meni merehen päivän" toinen säkeistö muuten Kallion runon mukaan alkaa:
Kaikki tulivat takaisin.
Tulihan koilta ilman
päivä kahta kaunihimpi.

jonka kohdan Järnefelt on säveltänyt niin, että sen joutuu laulamaan:

Tulipa kotoaan
ilman päivä kahta kaunihimpi

eli lievästi muuttanut alkuperäistä merkitystä. Ehkä ruotsinkielisenä on ymmärtänyt väärin?  Aika lähelle se on kuitenkin jäänyt, kun vertaa siihen, että joskus kuulee sekakuoroversiossa laulettavan: "Ilman impi kahta kaunihimpi". Harri Eljanko Laulu-Miesten julkaisemassa hienossa "Virta mm. venhettä vie"-kirjoitelmakokoelmassa kertoo Heikki Klemetin olleen niin tuohtunut tuosta "ilman impi"-väännöksestä, että olisi kieltäytynyt laulattamasta sitä, koska se on "puoskarin jälkeä".
*******
Raumalaisuudesta lähdettiin, palataan myös siihen traditionaalisen Rauma-Pori-kaskun muodossa:
Porilainen kehuu pappiaan: "Meiräm pappi on niin hyvä, että se oikein porraa saarnatessaan."
Johon raumalainen: "Kyl maar borais meijängi papp, jos sen pidäs saarnat borilaisil".

Kännykkäriippuvuus

Tämä teksti ei sivua mieskuorolaulua muuten kuin että kännykkääkin voi käyttää hyödyksi ainakin äänirautana, näin olen nähnyt ja kuullut, ettei ole teknisesti vaikeatakaan. Seuraava juttu on tositarina nykyajasta (vai pikemminkin yhdestä nykyaikaan vastentahtoisesti kuuluvasta henkilöstä):

Siihen aikaan kun isä (hehku)lampun osti, oli käytössä lankapuhelimet ja tiiliskiven paksuiset puhelinluettelot (1 per huusholli). Koska luetteloa ei ollut helppoa käyttää, niin ihmiset joutuivat pitämään mielessään toistensa puhelinnumeroita. Itse muistan vieläkin meille kotiin n. 50 vuotta tulleen ensimmäisen puhelimemme numeron. Ja erään tuttavaperheen, jonka kanssa en oikeastaan ole ollut tekemisissä neljäänkymmeneen vuoteen, numero on tulikirjaimin mielessäni, koska sen muodostamiseen oli nyrkkisääntö: vanhempien lkm, lasten lkm, perheen kaksosten lkm, perheen yksösten määrä, henkilöitä yhteensä. En muista, oliko numero ehdoin tahdoin valittu vai sattumaa, mutta numeron muistan.

Nykyäänhän numerot ovat kännyköissämme pikavalinnan tai nimen takana eikä niitä yleensä tarvitse käyttää sellaisenaan, joten eivät painu mieleenkään. Ja tarina alkaa:
Lähdin  pääkaupunkiin Mikko Perkoilan tyyliin: "Intercity vie, intercity tuo, pikku pomon Helsinkiin ison pomon luo." Meillä oli tärskyt epämääräisesti siten, että kunhan pääsen Helsinkiin, otan yhteyttä, niin sovitaan, missä ja milloin tavataan. Taustaa sen verran, että pomoni on norjalainen (toimisto Oslossa) ja varsinainen pääpaikkamme on kaukana Espoon perällä, siksi tällit Helsinkiin.
No, astun junaan ja huomaan, että känny unohtui kotiin. Tässä vaiheessa vielä ihan rauhallisesti ajattelin, että hyvä, kun pääsen perille, soitan jostakin automaatista. Helsinkiin tullessa ensimmäinen ongelma, mistä löytyy nykyään sellainen (kaikenlaisia muita automaattejahan löytyy pilvin pimein). Kysyin aseman myyjiltä, missä lähin? Ei käsitystä, vain olkien (perussana olka, ei olki) kohottelua. Vasta kolmannessa paikassa joku sanoi, että hänen käsittääkseen Stockmannilla on yleisöpuhelin. No, sehän ei ollut kaukana. Stokkan vintiltä löytyikin sitten kaivattu härpäke, mutta se oli tietysti internet-puhelin. Aikani työnsin siihen luottokorttia (tietysti kortti, ei se mikään kolikkopuhelin ole) ja yrittelin tehdä ohjeen mukaan. Pari kertaa epäonnistuin, kunnes tajusin, miten homma toimii. Sitten ongelma, mihin numeroon soitan. Täysin tyhjää kelasi. No, jostakin löysin numerotiedustelun numeron ja sieltä firmamme keskuksen numeron. Soitto keskukseen ja kysymys: otatko yhteyttä NN:n eli pomoni kännykkään? Vastaus: ei löydy, meillä on vain Suomen toimipisteiden henkilöistä luettelo. Pyysin siis yhdistämään eräälle kolleegalleni, jotta saisin häneltä pomon numeron. Kolleega ei vastannut, koska näytössä näkyi soittajaksi "tuntematon numero". Kuka nyt tuntemattoman soittajan puheluun vastaisi, sehän on kuitenkin lehdenmyyjä.
Seuraava ongelma, miten ilmoitan kotiin, ettei minua saa kiinni. En muistanut vaimon numeroa, eikä sitä löytynyt salaisena numerotiedustelusta. Tyttären numero, sama juttu, ei muista eikä löydy.  Vävypojan numero löytyi sitten luettelosta. Onneksi on sellaisissa hommissa, että jokainen soitto on mahdollinen uusi asiakas, joten vastaus sieltä oli mahdollinen, mutta "olen palaverissa, jätä viesti". No, jätin viestin, että soita ja kerro terveiseni, ja toivoin, että palaveri loppuisi edes jossain määrin ihmisten aikaan.
Varsinainen ongelmani, eli miten tapaan pomoni ei ollut vielä edennyt yhtään. Mietin kuumeisesti, mitä teen. Sitten päätin yksinkertaisesti, että koska yleensä käytämme sitä ja sitä hotellia, menen sieltä suoraan kysymään, osuuko NN täällä. Epäluuloisia katseita, mutta kun riittävän vakuuttavasti selitin tilanteeni, niin suostuivat tsekkaamaan, ja olinkin oikeassa paikassa. Miestä vain ei näkynyt, koska oli omissa toimissaan muualla. Tilanteeseen kuului vielä, että vaimo kotiin tullessaan ei ollut vielä saanut vävypojan viestiä, mutta näki puhelimeni ja myös sen, että pomoni oli yrittänyt soittaa. Ei syytä soittaa takaisin, koska miehethän ovat samassa palaverissa.
Miten tilanne ratkesi? Päätin odotella ja tehdä omia hommia (onneksi oli sentään joitakin työpapereita mukana!) hotellin aulassa, ja sormet ristissä toivoin, että kaveri tulee käymään hotellillaan. Ja tulihan hän, parin tunnin jälkeen, kun olin jo ajatellut lähteä tyhjin toimin takaisin kotiin. Mutta jos pomo ei jostakin syystä olisi käyttänyt tuota hotellia, niin eipä olisi millään muotoa trefattu.

Tämän reissun jälkeen päätin, että laitan lompsaan paperille tärkeimmät puhelinnumerot vastaisen varalle. Asiasta on nyt kulunut puolisen vuotta ja tekemättä on... Tarttiskos kohtapuoliin ajatella, että koska vois alkaa meinaamaan..

Laulu leivon soi

Kevät alkaa tulla ja sadat maamme kuorot valmistelevat vappu- ym. muita kevätesiintymisiään. Kevään perusohjelmistoa mieskuoroilla (ja muillakin) on vanha tuttu "Laulu leivon soi" ja on soinut jo kohta puolitoistasataa vuotta.  Sulasolin keskustelupalstalla on jo toista vuotta ollut vastaamatta nimimerkki Tryggven kysymys laulun alkuperästä. Saanen lainata:
"Tämän klassisen kevätlaulun säveltäjäksi mainitaan F. O. Frieberg, mutta kaksi asia vaivaavat:
Mikä oli herran etunimet? Ruotsissa vaikutti 1800-luvulla säveltäjä Frans Alfred Frieberg, mutta tämä F. O. on nuorempaa polvea, ja oletettavasti Suomessa asunut, koska on säveltänyt suomenkieliseen tekstiin.
Se tuo minut toiseen kysymykseeni: Kuka on sanoittanut k.o. teoksen? Frieberg itse?"

Mitä epäselvää tässä muka on? Lukemattomat kuorot ovat julkaisseet oman versionsa tästä, aina säveltäjänä F.O.Frieberg. Kun googlaat netistä, saat kymmeniä ja kymmeniä tapauksia, aina sama vastaus. Ja Laulu-Miesten punainen kirja: F.O.Frieberg. Jopa Mieskuoroliiton perusmerkkilevy 80-luvulta antaa saman vastauksen. Mutta, mutta...  Tryggven kysymys onkin ihan aiheellinen? Taavi Hahlin Ylioppilaslaulujen kakkosvihon ensimmäisessä painoksessa vuonna 1873 säveltäjän nimi onkin Fernberg, eikä "Laulajan lippu (Lippusemme kohouupi)"-piisin tekijä F.A.Frieberg. Samassa kirjassa on myös ruotsinkieliset sanat tälle "Vårsång"-laululle alkaen "Lärkan slår i skyn". Tällä yhdistelmällä eli Fernberg - Lärkan slår i skyn löytyykin ruotsinmaalaisista diskografioista ko. Laulu leivon soi. Kymmenen vuotta myöhemmin 1885 ilmestynyt uusi painos Ylioppilaslaulujen kakkosvihosta kertoo sisällysluettelossaan säveltäjäksi edelleen Fernbergin, mutta laulun kohdalla lukeekin nyt F.O.Frieberg.
Kuka sen sitten on suomentanut? Käännös on nykymuodossaan jo 1873 ja Hahl itse sanoo esipuheessaan valaisevasti: "Suomennokset ovat osittain muiden, osittain omia tekemiäni." Ota siitä sitten selvää. Itse vedän kuitenkin edellisestä johtopäätökset (kunnes joku viisaampi toisin todistaa): F.O.Friebergiä ei ole olemassakaan tämän laulun säveltäjänä, eikä se liene myöskään F.A. Suomentajaksi voisi epäillä Aleksanteri Rahkosta, joka oli Hahlin "hovitekstintekijöitä", niinkuin nykyään modernisti sanotaan, ja jonka suomennoksista osa on säilynyt jälkipolville. Hahlin omat eivät ole oikein olleet kestäviä.
*************
Muuten laulun esittämisestä, itse bassona olen aina vierastanut sitä, että pätkä "Kuules kuinka käkö kauno" vedetään niinkuin se olisi ainoa bassojen ikinä saama soolopätkä. Senhän pitää vain taustalla pianissimossa rytmittää tenorien kaunista(?) terssilaulua.
**********
Lopuksi tähän lauluun liittyvä alatyylinen juttu, jonka on kertonut ikiteekkari ja Dipolin kyläpäällikkö Ossi Törrönen hauskoissa "Ossin lässyt"-muistelmissaan. Jos jollekin tulee herne helposti nenään, jättäköön lukematta:
"Kuten tunnettua, on Flooran päivä toukokuun 13. myös Teekkarikylän vuosipäivä.
Erään tällaisen juhlan aikana satuin seisomaan monikymmenmiehisen PK:n (vert. Polyteknikkojen Kuoro) vieressä, joka uljaana kajautti ilmoille iki-ihanan kevätlaulunsa: "Laulu leivon soi, kevät alkaa tulla." Tätä juttua ei olisi lainkaan syntynyt, ellei korviini olisi sattunut lähinnä minua seisovan parin kolmen PK:laisen oma versio kyseisestä laulusta. He lauloivat suuren kuoron sekaan tekstiä: "Lauri leivän söi, p:ka alkaa tulla." Seiso siinä sitten vakaana ja arvokkaana vuosijuhlassa."
Ettei vain olisi Villa Hummerheimin miehet olleet asialla.

Mieskuoroliiton merkkilaulut

Tänään on ollut mestarimerkkitenttitilaisuus, en ollut mukana. Ehkä siksi tai siitä huolimatta, haluan kuitenkin kommentoida nykyisiä merkkilauluvaatimuksiamme. Pidän merkkilaulustoamme pääosin hienona kokoelmana. Perusmerkkilaulut ja osa taitomerkkilauluja ovat suomalaisen mieskuoromusiikin perusohjelmistoa, joista aina, kun laulunlyömät miehet kokoontuvat, löytyy jokaiselle tuttua yhteistä ohjelmistoa, olet sitten YLlisti tai kuulut Vetelimpään Mieskuoroon (vai taipuuko Vetelin Mieskuoro näin? Anteeksi veteliläiset, mutta houkutus oli liian suuri...).
Nykyiset mestarimerkkilaulut taas muodostavat vaativan kattauksen maailman huippumusiikkia. Kun mestarimerkkien historiaa katsoo, olen kyllä sitä mieltä, että vaatimukset ovat kasvaneet huomattavasti (vaikka nuottien mukanaolo helpottaakin ainakin sanojen osalta, tuskin Traumlichtiä kovin moni vetäisi ulkoa merkkitentissä). Ehkä niin pitää ollakin, mestarin pitää olla mestari. Mutta kehtaan kyllä väittää, että ainakin (paristakymmenestä) tuntemistani mestareista, jotka ovat suorittaneet aikaisempien vaatimusten mukaan, aniharva olisi pystynyt suoriutumaan huippukunnossaankin näistä nykyisistä vaatimuksista. Kuitenkin vaatimukset ovat yleislinjaltaan mielestäni asialliset. Mutta pari poikkeusta haluan ihan listata, koska mielestäni niissä näkyy yhteisenä piirteenä se, että sovittaja haluaa asettaa itsensä säveltäjän yläpuolelle. Ensimmäinen piikkini aihe on perusmerkkien Nuoruustango, joka ainakin minulle antaa kuvan, että jos vaikka Chydenius onkin tehnyt alkuperäisen kieli poskella, niin sovittaja on olettanut huumorin lisääntyvän, kun parodiasta tehdään parodia lällätyksineen ja Tahdon sulle olla hellä-säestyksineen. Henkilökohtaisesti minua harmittaa siksikin, että (kliseineen kaikkineen ) Nuoruustango ei ole mikään huumoripläjäys, vaan sitä sävelaarteistoa, jota mahdolliset uudet kuulijamme haluaisivat varmasti kuulla. Toinen esimerkki on samaan perustangoaarteistoon kuuluvasta Liljankukasta mestarimerkkeihin mukaanotettu älytön retuperä-versio, joka on ensinnäkin epämusikaalisuudessaan huippu, lisäksi ja juuri siksi liian vaikea ja sitäpaitsi kuulijansa luotaantyöntävä.. 
Sitaatti merkkiohjesäännöstä: "Mestarimerkkitentissä laulajalta odotetaan....soinnin puhtautta, esityksen musikaalisuutta, tyylilajin hallintaa sekä erityisesti oman äänen sovittamista osaksi kvartettikokonaisuutta." Mikään ylläolevista ei toteudu "Liljankukka kullankeltaisen" yhteydessä, puhtaudessa toteutuu vain "Mieskuorolaulun kaksinkertaisen puhtauden kultainen sääntö": Puhdas ääni on puhdas sattuma. Musikaalisuutta ei löydy hakemallakaan sovituksesta, miten sitten esityksestä. Tyylilajin hallinta: mikä on tämä tyylilaji? Retuperän WBK?. Oman äänen sovittaminen kvartettikokonaisuuteen: tässä laulussa mitataan itsepäisyyttä laulaa omiaan riippumatta siitä, miten se soveltuu kvartettikokonaisuuteen. 
Vai oliko laulun mukaanvalinnalla tarkoitus supistaa mestarimerkkien saanti yhden helsinkiläisen ylioppilaskuoron sisäiseksi pyrinnöksi?

No, jatkan kuitenkin muiden mestarimerkkilaulujen muassa myös Liljankukan harjoittelua, mutta hartaasti toivon, ettei arpa lankea sen kohdalle, jos joskus pääsen sille tasolle, että uskaltaudun mestarimerkkiraadin eteen. Taidan varuilta suunnitella jotain protestia, jos niin hullusti käy: ulosmarssi tai istumalakko (joka sananmukaisesti lienee jotain sellaista, että lakataan istumasta).

Ei veteen lähtehellä

Kaikki mieskuorolaulajat tuntevat Paciuksen juomalaulun "Ei veteen lähtehellä", mutta törmäsin yllätyksekseni tilanteeseen, jossa laulajat eivät olleetkaan yksimielisiä "pikariin"-loppukaanonissa. Olimme karonkassa, jossa oli useamman mieskuoron jäseniä pikkutunneilla paikalla ja tietysti tuo tutuistakin tutumpi Trinklied kajautettiin. Ensimmäinen säkeistö tavan mukaan hienosti melkein loppuun, kun tuli bassojen säkeistön loppu "pikariin - pikariin", niin selvästi huomattiin joukossa, että osa takabassoista ajoivat ykkösbassojen päälle. Moni höristi korviaan tai taisipa vähän ravistella päätänsäkin. No, toinen säe saksaksi, kuten tapana on, ja taas sama juttu ja selvästi molempien versioiden laulajat oikein korottivat ääntään, että kuunnelkaa nyt, täältä tullaan ja näin se lauletaan oikein. Istuin pöydässä, jossa oli kahta versiota, ja tietysti siitä heräsi keskustelu. Normaali (ja oikea, mielestäni) versio on seuraavanlainen, nuottikopio nykyisestä perusmerkkilaulukirjasta:

Mutta siihen toiseen versioon löytyikin selitys 1992 julkaistusta vanhasta perusmerkkilaulukirjasta:

Tätä kun tarkkaan tutkittiin, niin siihen onkin kirjoitettu itse asiassa kolmas versio, takabasso kyllä tuppasi ekabasson päälle, mutta ennen ekabassoa olikin iskun tauko. Olimme yhtä mieltä, että tässä on virhe, mutta sitten tämän päälleajoversion kannattaja sanoi, että laulutapa on hänen kuorossaan ollut jo paljon ennen tuon perusmerkkilaulukirjan julkaisua. Sitten kaivettiin esiin mieskuorolaulajan Raamattu, Laulu-Miesten punainen kirja, josta löytyi tämmöinen versio:

Jos sitä lukee pystysuoraan, niin kyllähän bassot laulavat toistensa päälle, mutta jos sitä lukee vaakasuoraan (kuten pitäisi), niin eipäs sittenkään. Nuottipiirtäjä oli vain tehnyt huolimatonta työtä.Tämä alkoi minusta tuntua hauskalta ja kiinnostavalta ja rupesin tsekkaamaan, että kuinka kauan nämä nuotit on näin piirretty. Pääsin Taavi Hahlin vuonna 1873 julkaisemaan Ylioppilaslaulujen kakkosvihkoon, jossa jo oli nuotit piirretty näin:

Että todella pitkä traditio myös epäselvällä nuottikuvalla, eikä vain laululla, vai mitä.

Pacius kirjoitti muuten Trinkliedin v. 1843 Wilhelm Mullerin saksankieliseen runoon ja siihen kuului silloin toinenkin säkeistö, joka varoittaa (jos käännän oikein, saksani oli ylipitkä) vesipojan rakastuvan itseensä kuin Narkissos aikanaan. Suomennettuna en ole tätä säettä koskaan nähnyt (ellei sitten tulkita, että suomenkielinen versio on kahden saksankielisen säkeen yhdistelmä):

Narciss, der hat's erfahren
in seinen jungen Jahren,
er sah nicht in den Wein,
er sah nicht in den Wein.
Nein, in den Quell der Wildniss
sein allerliebster Bildniss,
guckt lieber in den Wein ....

               Ensimmäinen suomennos oli ehkä Taavi Hahlin itsensä:

Kun lähteen silmä vuotaa,
sä älä katso tuota,
luo silmäs viinahan,
luo silmäs viinahan.
Ves' ompi vaarallinen,
ves'lähde petollinen,
luo silmäs viinahan...

                Ei veteen lähtehellä-suomennos on R.R.Ryynäsen, joka teki joitakin muitakin mieskuorolaulusuomennoksia, mm. On kristalli hieno, ja harmittavan vähän käytetyn "Suo'os immyt armahainen" iki-ihanaan Ljuva flicka-serenadiin. Varsinaisen maineensa Ryynänen loi Jori Malmstenin hovisanoittajana. 

Toki löytyy "Ei veteen lähtehellä"-lauluun toinenkin säkeistö, sen on tehnyt hämeenlinnalainen kuoromies Oskari Kosola. Olen sen kuullut, mutta painettuna sitä en ole nähnyt. Hauska, vaikkei olekaan Narkissos-henkinen. Jotenkin näin sen muistelen menevän: "Sä ällös luota naisiin, nyt noihin kaunokaisiin" ja jatkon asiasisältö on , että "jos naiseen luottaa se pettymyksen tuottaa".
Jos jollakin on nuo sanat, niin otan vastaan kiitollisuudella. Tämä "selvien miesten juomalaulu" (niinkuin perusmerkkikirjan kommentaarissa sanotaan) ansaitsee kyllä kaksi säettä suomeksikin.

  

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä

Viime viikonloppu ei mennyt laulaessa, vaan äärettömällä Saimaalla ulkoillen. "Ääretön aava ympärilläin", vaikkei rannaton ollutkaan...
Hyvä oli hiihtäjän hiihdellä, kun oli hanki hohtava alla.

Kaksitoista paitaa

jEksyin Juha Holman kuoronjohtaja-blogin
http://kuoronjohtajat.blogspot.com/2011/02/juha-holma-1322011.html
innoittamana tällaiselle sivulle
www.kaksitoistapaitaa.fi
ja kehtaan suositella sitä lukijoillekin. Mikä vanaattinen (Ploiria 70-luvulta lainatakseni) kertomus ja kaiken lisäksi totta. Löysin juttua tästä myös paikallislehdestä  nimeltä Sydän-Hämeen Lehti, jonka varsinainen levikkialue taitaa olla jossakin Kangasalan ja Kuhmoisten välillä, mutta jossa tuntuu olevan taitavia ja asiaansa perehtyviä toimittajia:
http://www.shl.fi/uutiset/alttaritaulun-tarina-poiki-nayttelyn-ja-musikaalin

Toivottavasti Laulajat saavat itsestään irti sisäisen näyttelijän "rautakankimiehen" sijaan.Tiedän kokemuksesta, että vaikeaa se on, kun on tottunut laulamaan "suorana kuin snautseri ja ryhti niinkuin Holkerin Harrin", vai miten se meni.

Aasinsilta: pidän muuten kovasti Juha Holman tekemistä mieskuorolauluista, niissä ei koskaan ole melodiaa unohdettu. Toivoisinpa, että toiset Jyväskylän suuret pojat Semmarit ottaisivat käsittelyynsä vaikkapa "Mies naipi pahankin naisen", johon tykästyin Mieskuoro Laulajien serenadi(?)levyltä "Sua aattelen". Laulajat eivät tainneet saada tästä hulvattomasta laulusta ihan kaikkea irti, oisko ollut se ryhdin varmistava henkari niskassa. Kanteletar on tämänkin tekstin lähde, ja on muutenkin täynnään toinen toistaan hauskempia, mutta myös vakavampia runoja.


Laulajat: Sua aattelen

  

Juha Holma



Pohojanmaalaiset elikkä Jussit tekevät myös tuon Kaksitoista paitaa ja siitä toinen aasinsilta, Jussien nettisivulla on parhaat löytämäni sutkaukset elikkä Paukahrokset:

http://www.jussit.net/portal/index.php

varastan tähän yhden esimerkiksi:

Tämä enää, sanoo hoikka-kräätäri, kun viidennen akan otti.



Kuoronjohtajat vaisua väkeä?

Sain lähimmäisiltä lahjaksi mielenkiintoisen tiiliskiven "Suomalaiset kapellimestarit", jonka suorastaan ahmin mielenkiinnolla.  Jo sitä lukiessani ajattelin, että on se vaan hyvä, että suomalaisen kuoronjohtajan prototyyppi on musiikinopettaja, joka on tottunut esittämään asiansa kärsivällisesti ja niin, että lapsikin ymmärtää, isoja lapsiahan mekin olemme, kun poikaporukassa laulamaan ryhdytään. Tuntuvat orkesterikapellimestarimme järjestään olevan aika kulmikasta väkeä.
Kaikki kunnia heille, ovat varmasti maineensa ansainneet ja ilman särmikkyyttänsä eivät varmasti olisi mitä ovat, mutta hihnat heillä kyllä tuntuvat palavan aika herkästi. Ja kateus on lahjakkaankin suomalaisen perusominaisuus.
Käsitys vahvistui, kun katselin juuri äsken Leif Segerstamia telkkarista. Nerohan hän lienee ja hauska katsella, mutta en minä kyllä tajunnut mitään, mitä hän omista sävellyksistään esitti. Kunnioitus orkesterimuusikkoammattilaisia kohtaan kasvoi, on heillä miettimistä, millaista panosta heiltä odotetaan, jos sinfoniapartituuri on yksi aanelonen.

No, oman kuoroni johtajat ovat ainakin viimeisen viidenkymmenen vuoden ajan olleet joko opettajia tai kanttoreita, mutta minun käsitykseni mukaan kuitenkin melkoisia ammattilaisia. Kiitokset heille ja kaikille muillekin kollegoilleen kärsivällisyydestä johdattaessaan ja kasvattaessaan meitä amatöörejä kuoromusiikin joskus vähän ohdakkeisellakin polulla. 

Lisäys tähän tarinaan pari viikkoa myöhemmin: Mainitsemani Segerstamin haastattelu oli Maikkarin Studio55.ssä. Satuin nauhoittamaan sen ja katsoin sen uudestaan ennen kuin poistin sen. Jotka näkivät ohjelman, muistavat, että välillä Segerstam selittäessään niitä korkealentoisia sävellyksiään lauleli joitakin intervalleja tyyliin "cee-fis", "es-hoo". Ekalla kerralla katsoessani ajattelin, että joo, joo, meni varmaan sinne päin, mutta nyt minuun iski piru ja tsekkasin pianosta, osuiko kohdalleen. Ja (olisinko ollut vähän pettynyt, ainakin kateellinen!) aivan jämptiin meni sekä sävelkorkeuden että intervallin puhtauden suhteen eli absolutisti mies lienee ainakin tässä mielessä.